Olen koulutukseltani farmaseutti, valmistunut v.1987 Kuopion yliopistosta sekä ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti psykoterapeuttisin valmiuksin (en siis psykoterapeutti), valmistunut Helsingin Psykoterapiainstituutista v.2019.
Mitä ihmettä apteekin myyjä voi tietää terapiasta? Tai ihmisistä ja ihmisten kohtaamisesta, huolista ja ongelmista ylipäätään? Moni saattaa miettiä voiko noilla olla mitään yhteistä?
Reilut 30 vuotta apteekissa asiakaspalvelussa työskennelleenä voin sanoa, että kyllä. Paljonkin. Olen urani aikana apteekissa kohdannut varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä; eri ikäisiä, erilaisista kulttuureista tulevia, erilaisista sairauksista kärsiviä, erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä.
Apteekkityössä olen tarvinnut monenlaisia ”taitoja”. Mm. äidin, papin, poliisin, terapeutin, opettajan, toimistovirkailijan, siivoojan, kahvinkeittäjän ja sairaanhoitajan taitoja, vain muutamia mainitakseni ;)
Farmaseuttina tapaan päivittäin juuri uuden diagnoosin saaneita ihmisiä, huolestuneita vanhempia, uupuneita omaishoitajia, juuri läheisensä menettäneen ihmisen tai jännittyneen nuoren ensimmäistä kertaa e-pillereitä tai masennuslääkkeitä hakemassa.
Aito kohtaaminen ja huomioiminen noissa tilanteissa on todella tärkeää. Myös elämänkokemus ja ihmistuntemus auttaa ja hioo terävimpiä kulmia, mitä ja miten kohtaan, mitä sanon vai sanonko mitään. Koen terapiaopinnoista olleen todella paljon hyötyä asiakkaan kohtaamiseen, omaan jaksamiseen, stressinsietokykyyn ja ihmissuhteisiin työssäni ja yksityiselämässäni.
Ratkaisukeskeisenä lyhytterapeuttina törmään hyvin samanlaisiin ihmisiin ja ongelmiin. On huoli mm. omasta jaksamisesta työssä, parisuhdeongelmia, jännittyneisyyttä, masennusta, ahdistusta, unettomuutta.
Hienotunteinen kohtaaminen, huomioiminen ja kuunteleminen, ihmisen omien voimavarojen ja vahvuuksien sekä uusien näkökulmien etsiminen ovat ratkaisukeskeisessä terapiassa keskeisiä asioita.
Farmaseuttina en ehdota asiakkaalleni terapiaa, enkä terapeuttina kehota asiakastani hankkimaan lääkitystä tai luopumaan siitä. Farmaseuttina tiedän, ettei kaikkiin vaivoihin tarvita lääkitystä, mutta joissakin tapauksessa ne ovat tarpeen, ja silloin voin olla tukemassa. Terapeuttina taas voin olla asiakkaan tukena ja kuuntelijana, jolloin lääkitystä ei välttämättä tarvitse aloittaa lainkaan, vaan hän saattaakin saada avun lyhytterapiasta.
Pitkään farmaseuttina työskennelleenä osaan mielestäni kohtuullisen hyvin arvioida, milloin en pysty asiakasta auttamaan, vaan ohjaan hänet eteenpäin, hoitajalle tai lääkärille. Samoin terapeuttina uskon osaavani arvioida, milloin lyhytterapia ei ole asiakkaalle oikea vaihtoehto, vaan tarvitaan pitempää psykoterapiaa, psykiatrilla tai psykologilla käyntiä.
(Tästä olisikin hyvä aasinsilta yhteistyöhön eri toimijoiden kanssa, mutta siitä toisella kertaa).
- Tuula