Suru on varmasti meille kaikille tuttu tunne. Jokainen on joskus surrut jotain elämässään. Oli se sitten läheisen menehtyminen, avioero, vakava sairaus tai mikä tahansa surua aiheuttava menetys.

Tässä blogissa keskityn läheisen ihmisen menettämisistä johtuvaan suruun lähinnä  omasta näkökulmastani sekä surevan henkilön kohtaamiseen.

Olipa menetys millainen tahansa, jokainen suree omalla tavallaan. Surun kestoa ei kukaan toinen voi tietää eikä määrätä. Jokainen suree omalla tavallaan, ei ole mitään tiettyä kaavaa tai aikaa.
Toiset tarvitsevat pitkän sairasloman toipuakseen, kootakseen tunteensa, kursiakseen itsensä kokoon.

Toiset taas, minä mukaan lukien, haluavat  mennä suhteellisen nopeasti takaisin töihin. Koin, että töihin palaaminen toi elämääni normaalit rutiinit, normaalin arjen ja rytmin. En voi kylliksi kiittää työnantajani  ja työyhteisöni suhtautumista asiaan.
Töissä pystyin hetkeksi unohtamaan suruni, olkoonkin, että kotiin palatessa ikävä saattoi ottaa ylivallan ja vyöryä yli kevättulvan voimalla.

Tunteita oli ja on monenlaisia, välillä jopa viha, pettymys ja katkeruus nostivat päätään. Nekin kuuluvat asiaan ja se on ihan luonnollista, tunteet ovat tunteita.

Työssäni kohtaan myös usein läheisensä menettäneitä, surevia ihmisiä.
Surevan kohtaaminen ei aina ole helppoa. Tilanne on hyvin herkkä ja vaatii taitoa lukea tilannetta. Usein riittää, että ottaa osaa suruun, kuuntelee, on aidosti läsnä. Eikä ole väärin sanoa, etten nyt osaa sanoa mitään. En myöskään häpeä sitä, että kohtaamistilanteessa kyyneleet kihoavat silmiini, se on inhimillistä.

Surutyössä voi tarvita myös ammattiapua, itse hain apua psykoterapiasta ja työpsykologilta. Tärkeää on myös keskustella läheisten ja ystävien kanssa eikä jäädä surunsa kanssa yksin.
Myös ihan konkreettinen apu on tärkeää. Kysy surevalta: "Miten voit? Voisinko olla jotenkin avuksi, tehdä jotain puolestasi?"
Älä väheksy surua tai mitätöi tunteita, toisen tai omiasi.

Oman suruni kanssa olen pikkuhiljaa oppinut elämään. Suru on muuttanut muotoaan, muuttunut ikäväksi ja kaipuuksi sekä hyväksymiseksi.  Se ei ole enää läsnä jokapäiväisessä elämässä, mutta tulee hetkiä, jolloin ikävä on kova. Voi olla, että vielä jossain vaiheessa tulee "pieni romahdus", sekin on mahdollista ja luonnollista, mutta tiedän mistä saan apua.

Mitä olen surussani oppinut? Ainakin sen, että on elettävä nyt, tätä hetkeä, ei sitten kun. Kukaan meistä ei tiedä milloin on se viimeinen hetki, ja silloin en halua miettiä mitä olisin halunnut tehdä, mitä jäi tekemättä tai kokematta. Toivon, että uskallan rohkeasti toteuttaa unelmiani ja haaveitani.

Kauniit muistot säilyvät sydämessä.
Aina.
Ja elämä jatkuu niin kauan kuin se jatkuu.

❤️ -Tuula

‍