Elämässä joutuu usein luopumaan, mm. tavaroista, asioista, tavoista ja tottumuksista, työstä, terveydestä, lapsista, parisuhteesta, läheisistä, ystävistä.
Luovumme  joistakin asioista päivittäin, joistakin joskus ja joistakin lopullisesti.

Luopumista voi myös yrittää opetella, siihen voi pikkuhiljaa valmistautua. Maallisesta mammonasta on suhteellisen helppo luopua, ihmisistä paljon, paljon vaikeampaa.
Monesti tunteet ja järki painiskelevat keskenään. Järki on realistisempi, ymmärtää asian, tietää mitä on tulossa,  mutta tunne ei vielä halua uskoa.

Asian voi kääntää myös toisin päin. Joskus tunne on niin voimakas , että järjen ääni jää taustalle.
Ei vaan halua uskoa tai ymmärtää mitä on edessä, vaikka toisaalta tietää väistämättömän.

Viimeisen kuukauden ajan olen itse joutunut pohtimaan luopumista hyvin konkreettisesti ja läheltä. Tietää mitä tulossa on, mutta siltikään ei haluaisi luopua vielä. Kesä on kauneimmillaan, vehreimmillään, vielä edessä.
Ei nyt, ei vielä.
Mutta luopumisen aika tulee väistämättä. On aika irrottaa ote, luovuttaa, päästää irti. Onneksi kukaan ei tiedä milloin.
Osaako siihen sittenkään mitenkään valmistautua? Vaikka tietää ja tuntee?

Olen katsellut elämää kuvaannollisesti pienen rinkulan läpi, välillä tuntuu ettei näe yhtään mitään, näkökenttä on hyvin rajallinen ja sumea.
Kuitenkin, rinkulan taustalla häämöttää valo, kirkkaus, lupaus tulevasta, lupaus helpotuksesta. Luopumisesta aiheutuva tuska ja suru vie oman aikansa ja sinä aikana on lupa tuntea kaikki tarvittavat tunteet.

On myös jotain mistä ei pidä luopua koskaan: Toivosta 💙

❤️ -Tuula

‍